Omalla kohdallani kyse ei ehkä ole niinkään vapaasta tahdosta kuin tilanteen pakosta. Jos päättää muuttaa maalle, täytyy hyväksyä se, että asfalttitie vaihtuu tietyn pisteen jälkeen hiekkaiseksi ja katuvalot eivät yllä joka kolkkaan. On siis vähintäänkin todennäköistä, että suurin osa ulkoiluista sijoittuu luonnon helmaan.

Joskus lähdemme metsään tositarkoituksella. Silloin pukeudumme asianmukaisesti, otamme mukaan ämpärin tai pari mahdollisia marja- tai sieniapajia varten, pakkaamme evästä sekä ihmisille että nelijalkaisille ja pidämme jonkinlaista tolkkua siitä, mistä päin tulimme ja mihin päin olemme menossa.

Useimmiten päädymme metsään kuitenkin puolivahingossa. Silloin tarvomme märkiä polkuja vaaleissa kangaskengissä, keräämme vastaan tulevia puolukoita ja suppilovahveroita koirankakkapusseihin, näännymme nälkään ja yritämme löytää takaisin ihmisten ilmoille ennen hämärän tuloa. Mies on kohtuullisesti toimiva kävelevä kompassi, joten toistaiseksi jokainen ekskursio on ennemmin tai myöhemmin päättynyt kotiovelle.

Minä kerään metsästä lähinnä hirvikärpäsiä, hyttysenpuremia, naarmuja ja mustelmia. Koordinaatiokykyni on äärirajoilla, kun pyrin olemaan kompastumatta kaikkiin kantoihin, oksiin ja kaatuneisiin puihin, ja silti muksahdan aina vähintään kerran. Yritän imeä luonnosta energiaa ja saavuttaa sisäisen nirvanani, ja siinä henkisen kasvun lumoissa tulen tallanneeksi lukuisia sieni- ja marja-apajia. Eksyilen, kaatuilen ja tuhoan seuraavan viikon ruokalistaamme kutakin yhden suhteessa kolmeen.

Mopsimme on läheistä sukua tryffelipossulle. Se löytää rönsyävimmät marjamättäät ja suurimmat sieniapajat. Marjat se poimii parempiin suihin ja sienille se lurauttaa kullankeltaisen kastikkeen. Jos jättää marja-astian hetkeksikään vahtimatta, siellä on kaksi kuonoa alta aikayksikön. Ja sillä aikaa, kun edellä mainittu sankari parantelee sienikastikkeensa reseptiä, toinen turre mussuttaa sammalta ja pyrkii kartoittamaan punkkitilannetta.

Kyllä metsässä on mukavaa. Ainakin joskus.

Linnea Lahtinen