Isoisäni kuoli vuonna 1984, eikä jutustellut minulle – pikkupojalle – sotakokemuksistaan. Erakon luontoa kun oli, ei tainnut jutella paljon muillekaan. Hänen kantakorttinsa kopion tilasin sota-arkistosta, ja siitä selvisivät palveluksen perustiedot. Yksiköt, ajankohdat ja niin edelleen. Mitään konkreettisia sotamuistoja, kuten puhdetöitä, valokuvia tai mitaleja, ei papalta jäänyt.

Riemunsekainen hämmästykseni oli suuri, kun äitini löysi jokin aika sitten isoisän jäämistöstä sotilaskiväärin pistimen. Sen merkistä päätellen Fiskarsin tehtailla valmistettiin ennen sotia muutakin kuin saksia.

Sarjanumero paljasti, että kyseessä oli Pystykorva-kiväärin pistin. Jatkosodan alussa Pystykorvan korvasi uusi malli, Ukko-Pekka, johon Pystykorvan pistin ei sopinut. Isoisäni taisteli vain jatkosodassa, mutta pistin saattaa silti olla hänelle jaettu. Ukko-Pekkoja kun ei riittänyt jatkosodassa kaikille.

Pistin on erinomaisessa kunnossa. Se on yllättävän pitkä ja sotaa nähneen näköinen. Fantasiaa ahmineelle tulee heti mieleen Frodon Piikki, haltiatikari, joka oli lyhykäiselle hobitille kuin miekka.

Pistin ei hohda sinistä valoa, mutta naarmuja ja uurteita siinä on. Teräksentuoksuisia taistelun jälkiä.

Pistintä punnitessani mietin, mikä sen tarina on. Onko isoisäni pihistänyt sen sodan päätteeksi ennen varusteiden luovutusta vai onko löytänyt sen sotien jälkeen kirpparilta? Isoäitini tiesi kiinnostukseni historiaa kohtaan. Hän myös tunsi kotinsa jokaisen sadantuhannen tavaran paikan. Miksi hän ei hiiskunut pistimestä minulle tai äidilleni, mutta kuitenkin säilytti sen kaikki vuosikymmenet?

En saa näihin kysymyksiin koskaan vastausta. 102-vuotiaaksi elänyt isoäitini kuoli muutama vuosi sitten ja vei pistimen tarinan mukanaan mullan alle.

En ole tavaran hamstraaja, mutta pistin kulkee mukanani lopun ikää. Eikä se muistuta minua isoisästä tai edes sodasta.

Pistimessä tuntuu sukupolvien paino. Se muistuttaa, että mikä päätetään, se pidetään. Lupaus tai salaisuus.

Teemu P. Peltola