Koti on paikka, jonka tunnemme kuin omat taskumme. Osaamme liikkua siellä vaikka unissamme: tiedämme, mitä pöydänkulmaa täytyy väistää ja missä kohtaa täytyy kumartua, ettei lyö päätään. Mutta entä jos oma olemuksemme muuttuu yhtäkkiä niin, ettei sen kanssa voi enää toimia kotonaan kuten ennen?

Menin viime viikolla jalkakivun vuoksi lääkäriin ja sain kyynärsauvat. Nyt olen totutellut liikkumaan niillä kodissani. On kuin oma koti olisi äkkiä muuttunut tivolin vekkulitaloksi.

Heti ulko-ovelta alkavat portaat ylös asuntoon, ja jo ennen ulko-oveakin on pieni kivinen portaikko kiivettävänä. Kun on saanut noustua kaikki portaat ylös keppien kanssa taiteillen, on vastassa painava väliovi, joka avautuu portaikkoon päin. Jotta sen saisi auki, täytyy hypätä keppien kanssa yksi porras alemmas pois oven tieltä ja samalla kurkottaa avaamaan ovea. Sisälle päästyä täytyy laittaa kepit hetkeksi nojaamaan nurkkaan, jotta voi vetäistä raskaan oven kiinni.

Onko keittiösaarekkeen ja ruokapöydän väli aina ollut näin kapea? Ahtautuessani siitä välistä keppi tarttuu tuoliin ja lennän melkein nenälleni. Keittiössä sauvat täytyy taas laittaa nurkkaan, jotta ne eivät ole tiellä. Kuitenkin niitä tarvitaan kävellessä, ja kun yritän kuljettaa ruoka-astioita pöytään ja tukeutua samalla keppeihin, toivoisin olevani mustekala.

Olo on kuitenkin enemmän kuin jonglöörillä, kun siirrän keppejä kädestä toiseen ja yritän pitää astiaa toisessa kädessä. Uunista ruokaa ottaessa kepit on pakko jättää syrjään turvallisuussyistä. Siinäkin tarvitaan nuorallatanssijan ketteryyttä, kun tasapainoilen yhdellä jalalla kuuma vuoka kädessäni.

Vessaan kepeillä on yllättävän helppo mennä, kunhan muistaa, että vessan oven takana on kynnys. Se on yhtäkkiä kasvanut ainakin puolen metrin korkuiseksi, vaikka ennen en edes huomannut sitä.

Sänky sen sijaan on hyvin vaikeasti saavutettava paikka. Miten sinne voisi laskeutua niin, että jalka pysyisi suorana eikä rasittuisi? Olen keksinyt vain yhden tavan mennä sänkyyn, jolla jalkaan ei satu ollenkaan. Siinä otetaan kepistä tukea ja ponnistetaan terveellä jalalla sänkyyn, asetutaan mahalleen ja kierähdetään siitä selälleen. Sellaisia temppuja ei opeteta edes sirkuksessa. Valitettavasti sängystä täytyy jonain päivänä noustakin, ja se onkin taas oma näytöksensä.

Tähän mennessä ainoa paikka kodissani, johon on ollut helppo asettua, on nojatuoli. Huomaankin viettäväni siinä suuren osan päivistäni.

Kun lähdin lääkäriltä keppien kanssa, en olisi ikinä voinut arvata, millaisia taitoja ja notkeutta kehittäisin niiden kanssa voimistellessani. Jos sirkuksessa kaivataan kyynärsauvojen kanssa esiintyvää akrobaattia, minuun voi ottaa yhteyttä.

Elli Kummala