Elämääni ilmestyi runsaan kahden viikon sisällä kaksi uutta tärkeää tyyppiä. Rakas lapsuudenystäväni sai esikoispoikansa muutama viikko sitten ja minä saan kunnian kulkea kummina nuorukaisen rinnalla. Olen tehtävästä aivan yhtä häkeltynyt ja onnellinen kuin viisitoista vuotta sitten, kun ensimmäinen kummipoikani syntyi. Silloin ryhdyin kummiksi nuoruuden innolla, lapsiperhearjesta tietämättömänä, viisaita sanoja vailla, mutta vilpittömän iloisena siitä, että saisin olla mukana pienokaisen elämässä isossa roolissa. Pitelin vauvaa sylissä, kun pappi siveli hänen päälakeensa kastevettä ja tunsin ymmärtäväni elämää astetta enemmän. Nyt tuosta pohdiskelevasta ja iloisesta toukokuun lapsesta on kasvanut peruskoulun päättöluokkaa käyvä jalkapalloileva teini, joka on itseäni päätä pidempi ja monin verroin fiksumpi kuin minä saman ikäisenä.

Tuleva kummitehtäväni alkaa virallisesti tammikuussa juhlavissa puitteissa minun ja kummipoikani äidin lapsuuden kotikirkon ikiaikaisten seinien sisällä. Minulle on jo toista kertaa uskottu suuri vastuu. Lähden toiselle kummimatkalle täysin erilaisin lähtökohdin kuin ensimmäisellä kierroksella. Nyt minulla on takana vanhemmuusvuosia jo lähes neljä ja voin jakaa kokemuksiani heille, joille kaikki on vielä uutta, pelottavaakin.

Kävi kuitenkin niin, että hieman yllättäen minulla on nyt toinenkin uusi kummilapsi. Hänen nimensä on Nadia ja ikää hän on ehtinyt kerryttää jo kaksi vuotta. Toivon kovasti, että pääsisin joskus tapaamaan hänet, mutta se ei ole mikään itsestään selvyys, sillä Nadian kotimaa on Ruanda. Olimme pohtineet jo pitkään perheeni kanssa kummiksi ryhtymistä kehitysmaassa elävälle lapselle. Asia oli kuitenkin jäänyt toistuvasti ajatuksen tasolle, vaikka sitä välillä aina väläyttelinkin. Aina oli kiire eikä koskaan tuntunut löytyvän sopivaa hetkeä perehtyä asiaan.

Kunnes tässä eräänä päivänä ollessani juuri täysin uppoutuneena työasioihin, puhelimeni soi. Langan toisessa päässä oli nuoren ja innokkaan kuuloinen World Wision -järjestön työntekijä, joka sai kuin saikin jahkailuuni vauhtia. En kuitenkaan luvannut ryhtyä kummitädiksi samoin tein, vaan sovimme, että hän soittaa minulle parin päivän kuluttua uudelleen. Kaunis ajatus oli perehtyä vielä hieman perusteellisemmin järjestön toimintaan ja kummilapsen elinoloihin. Unohdin tietysti tyypilliseen tapaani koko asian arjen pyörityksessä ja muistin sen vasta kun Nina World Wisionista otti uudelleen yhteyttä. Päätin, että nyt tai ei koskaan. Nadia tarvitsee minua jo tänään eikä vasta ensi viikolla. En pysty pelastamaan maailmaa kummimaksuillani, mutta Nadialle ja hänen perheelleen voin tarjota toivon paremmasta elämästä.

Tiina Pitkänen