Hyvällä tahdollakaan ei voi sanoa Diego Maradonan kuoleman yllättäneen. Mutta se pysäytti. Hetkeksi se sai koko maailman muistamaan pienen argentiinalaisen, joka teki pallon kanssa käsittämättömiä asioita.

Minun ikäisilleni, kasarin lapsille, Maradona oli futareista suurin. Myyttinen supersankari, jonka jokaista peliä ei päässyt seuraamaan kotisohvalta. Meille Maradonan ylivertaisuus jalkapalloilijana välittyi tarinoista ja Sporttispurtin satunnaisista Serie A -välähdyksistä.

Minulle Maradona oli huippuvuosinaan piikki lihassa. Liian usein Maradonan Napoli oli esteenä Inter Milanin menestykselle, mutta vielä terävämpi piikki Maradona oli maajoukkuepaita päällään.

Sunnuntainen alkuilta kesällä 1990. Dungan tolppa, Carecan tolppa, Alemãon tolppa… Ja sitten kymmenen minuuttia ennen loppua kaikki murenee. Maradona saa pallon, etenee häirinnästä huolimatta ja vapauttaa neljän brasilialaisen keskeltä Claudio Caniggian tekemään voittomaalin. Argentiina puolivälieriin, Brasilia kotiin.

Tuosta maalista en toipunut koko kesänä. Kun muutama viikko myöhemmin Maradona itki hävityn MM-finaalin jälkeen, lopputulos tuntui vain oikeudelta.

Maradona oli suuri jalkapalloilija, kenties suurin. Hänen tapauksessaan ylivertaisuus kentällä oli niin suurta, että siviilielämän rosoisuus ja virheet annettiin anteeksi, jopa täysin unohdettiin.

Monet ovat viime päivinä sanoneet, että uutta Maradonaa ei enää tule. Siinä he ovat oikeassa.

Maradonan aikana, ja vielä sen jälkeenkin, urheilijoille on sallittu epätäydellisyys. Mutta sen salliminen on vaatinut sen, että urheilija on ollut täysin poikkeuksellinen urheillessaan.

Maailma on muuttunut ja se tulee tulevina vuosina muuttumaan vielä lisää. Siviilielämän sekoiluja ei tulevaisuudessa katsota enää samalla tavalla sormien läpi kuin Maradonan aktiiviuran aikana.

Tulevaisuudessa sekoilu himmentää sädekehää. Maradonalle kävi päinvastoin. Yksi osa hänen myyttisiin mittoihin kasvanutta suuruuttaan oli ristiriita jumalaisen pelaamisen ja saatanallisen elämän välillä.

Ilkka Lappi