Kun tulee ensimmäistä kertaa vanhemmaksi, ei lapsenhoitoneuvojen tulva tyrehdy. Korviin satelee toinen toistaan ehdottomampia faktoja siitä, kuinka vauvaa hoidetaan. Mikä on vaaville välttämätöntä, mikä turmioksi. Kun lapsi kasvaa teiniksi, neuvojen määrä vain lisääntyy. Niitä alkavat pyytämättä jakaa hekin, joilla ei ole lainkaan omakohtaista kokemusta asiasta.

Myös toisten ihmisten kasvatustyön tulosten julkinen arviointi on yleistä. Ei ihme, että moni innostuu suursiivoamaan Facebookin kaverilistansa.

Mutta vähänpä tiesin, mitä on edessä, kun perheemme kasvoi loppukesällä kauan odotetulla koiranpennulla. Minulle avautui monessakin mielessä täysin uusi maailma.

Olen aina rakastanut läksyjä, joten ennen pennun tuloa luin kattavan pentuopaskirjan. Kirjan vinkit olivat pahassa solmussa jo keskenään. Koiralle piti muka opettaa jo ensimmäisten viikkojen aikana valtava määrä uusia asioita, mutta kouluttaa saa vain viisi minuuttia päivässä, ettei koira väsy. Lopuksi vielä muistutettiin, että monetkin uudet asiat vaativat satoja tai tuhansia toistoja. Joku muu laskekoon yhtälön.

Pennun ruokkiminen on auringontarkkaa grammapeliä ja säännöllisten ruoka-aikojen välissä annettavat koulutusnamit pitää vähentää päivän ruoka-annoksesta. Nameja neuvottiin antamaan tosi runsaasti, mutta samalla tuli pitää kiinni siitä, että koira saa aterian kolmesti päivässä.

Labradorinnoutaja rakastaa ruokaa, joten luovuimme koulutusnamien laskemisesta jo toisella viikolla, jotta koira saisi ruokaa myös illalla. Vaaka kertoo kyllä, missä mennään.

Onneksi kaiken informaatiomellakan keskellä pentumme kasvattaja osasi antaa aloittelijallekin järkeenkäyvät neuvot.

Liityin Facebookissa muutamaan labbisryhmään. Ainakin viihteestä ne käyvät. Yksi julkaisee kuvan koirastaan suklaalevy suussa, johon toinen kauhistelee, että luppa on aamulla vainaa. Kuvan julkaissut toteaa, että koiralla on ollut tapana popsia suklaata jo vuosikausia. Keskusteluun liittyy kolmas henkilö, jonka mukaan kumpikin on väärässä, neljännen mielestä kumpikin on oikeassa.

Huh ja vuh!

Teemu P. Peltola