Tämä teksti ei oikeastaan koske Sanna Marinia otsikkoa enempää, mutta olihan sinänsä mainio, kuin valmiiksi kolumnin otsikoksi suunniteltu, lausahdus nyt pakko käyttää.

Korona-aikana olen huomannut kipuilevani ajoittain kulttuurin puutteesta. En ole päässyt keikoille, teattereihin ja muihin rientoihin entiseen tapaan. Olen kaivannut, mutta olen jotenkuten pystynyt elämään ilmankin.

Nyt kun tänä syksynä olen kahden rokotuksen myötä uskaltautunut ihmisten ilmoille, olen myös huomannut, kuinka paljon kaikkea sitä olenkaan kaivannut.

Tämä tuli mieleeni muun muassa muutama ilta sitten, kun myöhäisen illan pimeydessä bussi toi minua Helsingistä Turkuun. Olin ollut rakastamani yhtyeen keikalla, ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Se mikä oli ennen käytännössä kuukausittainen rutiini, olikin ollut elämästäni poissa kaksi vuotta.

Kun keikalle pääsi, huomasi, että hyvin vähän on muuttunut. Keikkapaikka oli sama kuin se on vuosikaudet ollut, Helsinki ei ollut korona-aikana isommin muuttunut. Keikkapaikan ruoka oli hyvää. Yleisössä tuttuja naamoja, joita ei korona-aikoina ole voinut nähdä, ja lavalla valioluokan bändi. Kaikki oli jälleen niin kuin ennen.

Ja silti ei aivan. Kun tuo ilo oli hetkeksi otettu pois, sen paluuta osasi todella arvostaa. Kammottava klisee oli totta, eikä se haitannut minua tippaakaan.

Yleisössä istuessani ja musiikkia kuunnellessani en ollut iloinen. Olin onnellinen.

Sanon nyt suoraan, että sen parituntisen aikana en miettinyt sekuntiakaan poliittista teatteria, jonka pelinappulana kulttuuri on. Olin vain yksinkertaisesti onnellinen, että kulttuuri on. Kulttuurin kokeminen tuuditti minut pehmeään hyvänolontunteeseen, jossa olen saanut kellua päiväkausia. Sen tunteen vallassa tuntuu hölmöltä seurata politiikkojen tempoilua aiheen ympärillä.

Ilkka Lappi