Nuorukaisena kinastelin isäukkoni kanssa liikennesäännöistä. Että kenen piti väistää ja ketä. Asian selvittely päättyi siten, että tilanteessa pyöräilijällä oli etuajo-oikeus autoon nähden.

”Minä olin oikeassa”, ilmoitin isälleni.

”Juu. Mutta oletko mieluummin oikeassa vai kuollut?”.

En keksinyt vastaansanottavaa. Isän tokaisu jäi pysyvästi mielen sopukoita kiertelemään. Kannattaako olla aina oikeassa, silläkin uhalla, että kuolee?

No, ei kannata.

Demokraattisessa oikeusvaltiossa asiaa ei sentään tarvitse opetella kovimman kautta lehtiin kirjoittelemalla tai väärässä seurassa vitsailemalla. Oivaa opiskeluympäristöä löytyy, kun nousee polkupyörän satulaan.

Työmatkapyöräilijänä olen pannut merkille, että liikennesäännöistä piittaamattomia on tasaisesti kaikissa tienkäyttäjissä, kulkupelistä riippumatta. Pelottavan moni on mieluusti väärässä oman henkensäkin uhalla. Pyörätieltä ajoradalle autojen sekaan kiihdyttävää pyöräilijää ei voi pitää millään tavalla täysipäisenä, allaan olevasta tuhansien eurojen pyörästä huolimatta.

Järkeen ei käy sekään, miksi moni autoilija pysähtyy keskelle suojatietä risteyksessä, jossa on liikennemerkein osoitettu pyöräilijöille etuajo-oikeus. Fillarilla autoa keulan puolelta väistellessä ratin takaa tuijotellaan happamana.

Tahallista kiusantekoa esiintyy, puolin ja toisin. On vaikea kuvitella, mitä muuta kuin v-tuilua on ajella pyörillä rinnakkain keskellä kaistaa autojonon kärjessä noin kymmenen kilometrin tuntivauhtia tiellä, jossa on neljänkympin nopeusrajoitus, ja jonka vieressä on täysin ajokuntoinen pyörätie. Tällaisenkin kilpapyörillä liikkuneen parin taakse kerran jumiuduin. Kehtasivat vielä vilkuilla hihitellen taakseen.

Liikenneturvallisuus paranisi huomattavasti, mikäli kaikki tielläliikkujat tunnistaisivat ennen kaikkea sen, milloin he ovat väärässä ja toimisivat sen mukaan. Mutta ennen kuin tämä utopia saavutetaan, on tyydyttävä joskus antamaan toisen olla väärässä – ja pysytellä itse elossa.

Teemu P. Peltola