Näin unta, jossa hain töihin rautakauppaan. Traumasta selvittyäni pohdin, että tällä alalla on yksi inflaatiopeikon varjelema kultakaivos: kompostit.

Ensi vuonna kompostointipakko laajenee alle viiden asunnon taloyhtiöihin ja omakotitalouksiin. Biojätteen erilliskeräyksen välttäminen on tietänyt surinaa rautakaupoissa ja hiluvirtaa kauppiaiden kukkaroissa. Paikoitellen kompostorit ovat loppuneet, kun kansa kiitää tarjousten perässä. ”Ettekö ole varautuneet?” soi varmasti playbackina myyjien unissa.

Ruuvit löystyvät välillä itse kullakin vaatimusten ja diplomatian viidakossa. Kompostointivelvollisuus on vain järkevää – kunhan toteutustavasta päästään rajanaapurin kanssa yksimielisyyteen. Kumpi haluaa haisevan keräysastian omalle tontilleen? Kompostorien hinta taas on sen verran kova, ettei kaikilla omakotiasujilla tai pienillä taloyhtiöillä ole halua hankkia sellaista vaivannäönkään tähden. Löytyyhän kompostori monissa talouksissa koirasta tai puolisosta, jotka syövät tähteet ilmaiseksi. Kaikki eivät edelleenkään ymmärrä, miksei juustoköntsiä ja homeisia leipiä voi vain kipata sekajätteen joukkoon.

Hävikkiä tulee väkisin, vaikka kuinka yrittäisi ratsastaa zero waste -trendin aallonharjalla. Hedelmien kuoret, kahvinpurut ja toukkaiset jauhot täytyy dumpata jonnekin. Kun kerran investoi kunnolliseen kompostoriin, puutarha kiittää. Kompostimulta on mitä parhainta lannoitetta, se tiedetään myös jätteenkäsittelylaitoksessa. Hajukasat kuivataan auringossa, jossa ne jalostuvat mullaksi vuodessa. Biokaasustakin on enemmän iloa liikennevälineissä kuin naapurisuhteissa.

Vaikka toisin kuvitellaan, Suomessa ei olla kierrätyksen edelläkävijöitä. Monissa Euroopan maissa kierrätysvalvonta ja -sanktiot noudattavat tiukempaa linjaa. Muistan kiinnittäneeni huomiota jo 15 vuotta sitten sisiliaisella juna-asemalla kolmiosaiseen roskikseen, jollaisia ei näkynyt Suomessa vielä missään. Jätteet oli lajiteltu ohjeiden mukaisesti, kun taas kotimaassa saa yhä dyykata väärin lajiteltuja roskia. Poissa silmistä, poissa mielestä, tuntuu vallitsevalta sananlaskulta.

Tämän ihmistyypin vastakohta hankkii itselleen maatuvan hauta-arkun, tai ilmoittaa toiveestaan pilvipalveluun. Myös uurnia saa yhtä ekologisina kuin polttohautaus on jo itsessään. Tuhkattuina meistä ei jää jäljelle kuin tekonivelet, joiden uusiokäytöstä en mene varmuuteen. Tähän nähden on ymmärrettävää, että haluamme jättää itsestämme jäljen elämään – edes elinaikaisen jätteen muodossa.

Kompostimulta on meidän kaikkien yhteinen elämä, joka kiertää ikuisesti.

Eveliina Portnoj