KunKatja Korhonen sai viisi vuotta sitten tiedon lapsensa yhtäkkisestä kuolemasta, niin hän muistaa ajatelleensa, että elämä oli tässä. Sillä hetkellä kaikki toivo oli mennyt, ja tuntui, ettei tulevaisuutta enää ole. Nyt hän auttaa muita samanlaisen, sydäntä raastavan tilanteen kokeneita Mieli Kriisikeskus Turussa vapaaehtoisena vertaisena.

– On edes vaikea kuvailla sitä hirveää olotilaa. Aivan kuin olisi elänyt jonkun kuplan sisällä. Ajattelin, että en koskaan enää voi olla onnellinen.

Toinen Korhosen pojista, Anton, löytyi vain 27-vuotiaana kuolleena ensimmäinen päivä marraskuuta vuonna 2020, eikä häntä pystytty pelastamaan elvytyksenkään jälkeen. Shokin myötä Korhosen päivät kulkivat eteenpäin sumussa, ja ajantaju hävisi.

– Huomasin, etten ollut käynyt viikkoon suihkussa. Kotona miehen kanssa pakotimme kuitenkin itsemme syömään ja käymään kaupassa.

Vaikka tapahtumien kulusta ovat menneet osittain muistikuvat sekaisin, niin Korhonen muistaa, että viikon päästä hän jatkoi työtään sairaanhoitajana. Vaikka monet muut asiat ja tekemiset pysähtyivät pitkäksi aikaa.

– Työkaveri tuli itkien luokseni ja halasi. Oli tärkeintä tietää, että joku on läsnä, eikä sanoja edes tarvita. Ihmiset ovat hyvin erilaisia. Siinä missä joku toinen menee töihin heti, niin toinen ei ehkä kykene koskaan enää töihin.

Korhonen kertoo, että kohdattuaan lapsensa kuoleman, hän on kokenut tunteita hyvin laidasta laitaan.

– Sitä mietti, onko minulla oikeus olla onnellinen tai miksi minulle juuri piti käydä näin. Pystyn nykyään olemaan näin hirveästä asiasta huolimatta iloinen ja jopa nauttimaan elämästä, vaikka edelleen itkettää ja ahdistaa.

Korhonen haki apua pian poikansa kuoleman jälkeen. Hän kävi kolme vuotta psykoterapiassa käsittelemässä kokemaansa voimakasta syyllisyyden tunnetta. Hän kysyi apua myös työterveydestä.

Lisäksi hän soitti Turun kriisikeskukseen, jossa hän ensin aloitti keskusteluavun parissa, ja sitten vertaisryhmässä muiden lapsensa menettäneiden kanssa.

– On tärkeää hakea apua kriisin keskellä, vaikka siinä elää aivan sumussa. Ja vaikka ei muuta jaksaisi tehdä kuin soittaa jonnekin.

Korhosen mielestä parasta ihmisyyden ydintä juuri se, että voi jakaa saman kokemuksen toisen ihmisen kanssa.

– Vertaistuen voima on juuri siinä, että muut kokevat samaa ja heillä on samanlaisia ajatuksia. Monesti ei tarvitse edes sanoja, kun voi ymmärtää toista. Muistan kuinka paljon sain valoa elämään siitä kerrasta, kun esittelin muille äideille oman lapseni, ja sain kuulla millaisia heidän lapsensa olivat olleet.

Korhonen muistaa aina ne sanat, jotka vertaistukijana toimiva toinen äiti hänelle lausui.

– Hän sanoi, että jos minä olen selvinnyt tästä, niin mikset sinäkin. Ja itse käytän myös sanaa selviytyminen.

Korhonen täsmentää, että oman lapsen kuolemasta ei selviydy koskaan täysin. Mutta voi selviytyä elämään tavallista arkea, ja jopa nauttia elämästä.

– Lapsen menetys jättää arvet, ja sitä ei voi koskaan unohtaa. Mutta olen töissä, minulla on kiva koti, ja nautin jopa elämästä. Siitäkin huolimatta, että en voi enää iloita lapsestani tässä elämässä.

Marianne Rovio