Kaupungin talojen kylkiin ilmaantuvat graffitit – joidenkin mielestä töhryt – herättävät paljon mielipiteitä. Usein lähtökohta on negatiivinen: puhutaan ilkivallasta, veronmaksajien rahoista ja rangaistuksista. Lähes aina asiaa tutkaillaan mustavalkoisesti ja vain yhdestä näkökulmasta.

Itse asetuin maalaajien asemaan ja huomasin yllätyksekseni hyväksyväni graffitit, tai vähintäänkin suhtautuvani niihin aiempaa lempeämmin.

Turun kaupunki käyttää julkisivuihin tehtyjen graffitien poistamiseen vuosittain yli satatuhatta euroa. Summa saattaa kuulostaa suurelta, mutta suhteutettuna Turun kokoisen kaupungin vuosittaisiin menoihin, on kyse melko pienestä rahamäärästä. Silti moni kaupunkilainen kokee summan lähes pöyristyttävänä.

Samalla rahalla voisi palkata erityisopettajan tai parantaa pyöräteitä. Harva kuitenkaan käyttää aikaa ja vaivaa pohtiakseen sitä, mihin kaikkeen verovarojamme käytetään.

Kaupunki rahoittaa esimerkiksi kaikenlaista kulttuuria ja yhteisöllistä tekemistä, kuten teattereita, kuoroja ja liikuntaseuroja. Kaikki tällainen nähdään automaattisesti myönteisenä, vaikka varsinaista näyttöä positiivisista vaikutuksista ei olisikaan. Graffitien kohdalla sen sijaan puhutaan vain kustannuksista, eikä lainkaan toiminnan taustalla vaikuttavista tarpeista tai kokemuksista, joita maalaaminen tarjoaa.

Jos tavoite on tutustua uusiin ihmisiin, tehdä jotain luovaa ja toteuttaa itseään, en ymmärrä mikseivät graffitit toimi siinä missä askartelukerhokin. Totta on, että luvaton maalaaminen on kiistatta laitonta ja aiheuttaa yhteiskunnalle kuluja. Graffitit saattavat kuitenkin tarjota kaveriporukan esimerkiksi syrjäytymisvaarassa olevalle nuorelle. Jokainen tietää mitä syrjäytyminen maksaa.

Kyse on enemmänkin siitä, kokevatko kaupunkilaiset maalaukset katukuvaan sopiviksi tai ylipäätään soveliaiksi kuin siitä, että niistä olisi jotakin suoranaista haittaa.

Moni ajatteleekin, ettei maalaamisessa ole mitään vikaa, kunhan sen tekee luvalla esimerkiksi graffiteille osoitettuun paikkaan. Olen samaa mieltä. Samalla on kuitenkin todettava, ettei graffiteille tarkoitettuja paikkoja hirveästi ole. Itse katson, että graffitit syntyvät tarpeesta ja pitävät sisällään paljon myös positiivista. Olen valmis maksamaan veroja graffitien poistamiseksi aivan samalla tavalla kuin maksan veroja teattereista, urheiluseuroista ja muusta kulttuurista, jota en itse arjessani kuluta tai josta en koe saavani irti mitään.

Kaikki tämä on osa yhteiskuntaamme. Minä olen maksumies.

Tilda Karus