Suomen piirilääkärijärjestelmä ei ollut vain terveydenhuollon organisaatio, vaan myös valtion tehokas biopoliittinen kontrolliväline. Väitöstutkimus osoittaa, että piirilääkärien tuottama tieto kytkeytyi tiiviisti väestön valvontaan ja ohjaamiseen. Tutkimus myös täydentää kuvaa Elias Lönnrotista lääkärinä.

Piirilääkärien poikkeuksellisen laaja tiedontuotanto palveli valtiovallan tarpeita terveydenhuollosta oikeuslaitokseen ja sotavoimiin järjestelmän toimintavuosina 1749–1947. FM Markku Nissisen väitöstutkimus osoittaa, että piirilääkäreiden avulla toteutettu tiedonkeruu kytkeytyi kiinteästi valtiolliseen kontrolliin.

– Piirilääkärien tuottamasta tiedosta tuli 1800-luvulla keskeinen biopoliittinen väline, jonka kautta valtio seurasi ja ohjasi väestön terveyttä samaan aikaan, kun kirkon merkitys ihmisten toimintaa ohjaavana auktoriteettina alkoi heikentyä, Nissinen kertoo.

Nissinen väittelee aiheesta Oulun yliopistossa 23. lokakuuta.

1900-luvulle tultaessa piirilääkäreiden tärkeimmäksi tehtäväksi muodostui alueen terveydenhuollon toimijoiden valvonta. Tiedon avulla valistettiin paikallisia toimijoita ja asukkaita. Tiedonvälityksen lisäksi olennaista oli väestötasoisen terveystiedon analysointi.

Valtionhallinnolle tuotettiin tilannekohtaisia kulkutautiraportteja, vuosi- ja rokotuskertomuksia sekä apteekkien tarkastuskertomuksia. Oikeuslaitokselle välitettiin oikeuslääkeopillista tietoa ja mielentilalausuntoja.

– Poikkeusoloissa korostui piirilääkäreiden alueellisen kriisijohtajan rooli tiedonvälittäjänä ja valistajana. Esimerkiksi talvisodan aikana he raportoivat lääkinnällistä tietoa siviili- ja sotilasviranomaisten välillä, Nissinen kertoo.

Vaikka väitöstutkimuksen painopiste on piirilääkäreiden tiedontuotannossa, se avaa uuden näkökulman myös suomalaisen terveydenhuollon historiaan. Kyseessä on ensimmäinen tutkimus, joka tarkastelee suomalaista piirilääkärijärjestelmää koko sen toiminta-ajalta.

Tutkija keskittyy neljään Kajaanin kihlakunnan piirilääkäriin, jotka edustavat järjestelmän eri kehitysvaiheita ja joiden toimikaudet osuivat kriisiaikoihin, kuten 1830-luvun alun kulkutauteihin ja koleran uhkaan, 1860-luvun jälkipuoliskon suuriin nälkävuosiin sekä sisällissotaan ja maailmansotiin sekä espanjantautiin ja pilkkukuume-epidemian torjumiseksi käytyyn niin kutsuttuun täisotaan.

Piirilääkärien viranhoidossa on havaittavissa selkeää käytäntöjen jatkuvuutta. Tätä ilmentää erityisesti Kajaanin kihlakunnan ensimmäisen vakituisen piirilääkärin Samuel Roosin jättämä tiedollinen perintö seuraajalleen Elias Lönnrotille. Tutkimus täydentää Lönnrot-tutkimusta sivuamalla hänen tiedontuotantoaan piirilääkärinä.

– Roos loi vahvan tiedollisen perustan, johon hänen seuraajansa Lönnrot saattoi nojautua varsinkin virkauransa alussa. Jo 1800-luvulta saakka näihin vuosiin jatkunut ihannoitu Lönnrot-kuva on voinut vaikuttaa myös siihen, miten häntä on aikaisemmin tarkasteltu lääkärintyön näkökulmasta, Nissinen kertoo.

Tutkimus havainnollistaa asiantuntijuuden, hallinnon ja tiedontuotannon tiivistä kytkeytymistä toisiinsa sekä sitä, millaista tietoa piirilääkärit tuottivat, mitkä olivat tiedontuotannon lähtökohdat ja mitkä tekijät vaikuttivat tiedon muotoutumiseen. Se tuottaa uutta tietoa myös Kajaanin kihlakunnan paikallisoloista.

Väitöstutkimus perustuu piirilääkärien tuottamaan laajaan arkistoaineistoon, jota on analysoitu aineistolähtöisellä sisältöanalyysillä. Analyysin pohjalta luotu kategorisointi on samalla keskeinen tutkimustulos. Se havainnollistaa piirilääkärien toimijuutta, laaja-alaista asiantuntijuutta ja tiedontuotannon merkitystä valtiovallan muuttuvien tavoitteiden tukena.

Väitöskirja on julkaistu Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen Studia Historica Septentrionalia -sarjassa.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)