Lojuminen on sana, jolla on usein arkikielessä vähintäänkin hieman negatiivinen kaiku. Kun tavara lojuu jossain, se on unohdettu tai tarpeeton, joskus myös tiellä. Toisinaan lojuminen on myös positiivista. Tuolloin lojumista suorittaa ihminen, joka on rentoutunut ja kiireetön. Esimerkiksi sohva on erinomainen paikka lojumiseen.

Aina lojuminen ei ihmisestä puhuttaessakaan ole positiivista. ”Mitäs lojut siinä” -tyyppinen lausahdus voisi kuulua, vaikkapa sellaisessa täysin fiktiivisessä tilanteessa, jossa pariskunnan toinen osapuoli lojuu sohvalla ja toisella osapuolella on mielessään jokin kodin askare, joka pitäisi suorittaa. Hypoteettisessa tilanteessa lojumisen saattaa keskeyttää esimerkiksi roskien vienti, imurointi tai tiskaaminen.

Lojuminen on toimintaa, jota usein oppii arvostamaan vasta aikuisuuden myötä. Lapsena vapaapäivinä pomppaa ylös aiemmin lomalla ja muina päivinä, jolloin ei ole pakko nousta, koska ei halua hukata kallisarvoista vapaa-aikaa. Teini-ikäiset usein velttoilevat sängyssään puolille päivin, mutta hekään harvoin lojuvat. Usein kysymys on ihan vaan nukkumisesta.

Usein aikuisuuden mukanaan tuoma vapaa-ajan väheneminen myös laukaisee tarpeen lojua. Parhaimmillaan lojuminen onkin kohtuullisina annoksina. Jos elämäntilanteen tai muun syyn takia lojuminen ei ole omavalintaista, siitä katoaa positiivinen hohto nopeasti.

Mutta esimerkiksi vapaapäivien aamut moni aikuinen osaa pyhittää lojumiseen, jos siihen on mahdollisuus. Harva asia elämässä on mukavampaa kuin lojua lämpimässä sängyssä sellaisena aamuna, jolloin ei tarvitse sännätä yhtään minnekään.

Kymmenisen vuotta sitten Tanska brändäsi vahvasti hyggeä. Suomalaisia ilmiöitä on harvemmin osattu lanseerata maailmalla yhtä vahvasti kuin naapurimaiden omia erikoispiirteitä. Kalsarikännit on viime vuosilta virkistävä poikkeus.

Lojumisessa voisi olla potentiaalia seuraavaksi suomalaiseksi vientituotteeksi. Sehän on mindfulnessia parhaimmillaan. Let’s make lojuminen great again.

Ilkka Lappi