Sarka-museo yhdistelee maaseutumuistoja ja tulevaisuuden innovaatioita yllättävästi. Maatalousmuseossa ei ole tyydytty helppoihin ratkaisuihin. Sen sijaan, että vanhat esineet olisi vain jätetty lepäämään vitriineihin, yhdistelee museo rohkeasti nostalgiaa ja erilaisia kokeiluja, kuten virtuaalisia elämyksiä.

Tämän kesän kaksi näyttelyä ovat erinomainen esimerkki museon kunnianhimosta.

Toisessa ääripäässä on näyttely nimeltä Minun maaseutuni – koskettava ja nostalgiaan nojaava kokonaisuus, joka kokoaa ihmisten muistoja maaseutulapsuudesta, niin iloisia kuin kipeitäkin.

– Moni museovieras muistelee lapsuutensa raskasta työntekoa. Joillekin se on antanut vahvan työmoraalin, toisille taas halun lähteä maaseudulta lopullisesti. Sama kokemus, mutta hyvin erilaisia tulkintoja, kertoo museonjohtaja Lauri Viinikkala.

Toinen kesän vetonauloista edustaa puolestaan toista, futuristista ääripäätä. Rohkeassa, taiteilijakollektiivi Fern Orchestran tuottamassa Plants at Work -taidenäyttelyssä kasvit toimivat kulttuurityöntekijöinä.

– Anturit ohjaavat erilaisia laitteita, joilla kasvien eri toiminta muutetaan näkyviksi. Kasvit on pistetty soittamaan musiikkia, säveltämään, piirtämään muotokuvia ja pitämään discoa. Tämä poikkeaa selvästi aiemmista näyttelyistämme, Viinikkala kertoo silminnähden innoissaan.

Sarkan kymmenhenkisen tiimin luovuus näkyy monessa. Esimerkiksi nuorille on haluttu tarjota museossa uudenlaisia ja yllättäviä elämyksiä.

– Meidän traktorisimulaattoristamme on tullut suosittu. Nuoret – ja tietysti muutkin – pääsevät ajelemaan vanhalla traktorilla virtuaalitodellisuudessa.

Löytyy Sarkasta toki se perinteisempikin aspekti.

Näytteillä on esineistöä aina kivikautisista sirpeistä museon kruununjalokiveen: 1910-luvulla rakennettuun Kullervo-traktoriin, joka on nykyään todellinen harvinaisuus – ja koneharrastajien pyhiinvaelluskohde.

Museon perustehtävä onkin vaalia maatalouden ja maaseudun historiaa – mutta yhtä lailla se pyrkii rakentamaan siltaa menneen ja nykyhetken välille. Museo haluaa tuoda näkyville, kuinka lähellä meitä maatalouden perintö yhä on – vaikka traktorit ja heinähangot olisivatkin vaihtuneet etätyöpisteisiin ja Wolt-tilauksiin.

– Maatalous on loppujen lopuksi yhä yllättävän läheinen asia. Ei tarvitse mennä kovin montaa sukupolvea taaksepäin, kun suurin osa suomalaisista eli ja työskenteli maatalouden piirissä, Viinikkala muistuttaa.

– Nyky-yhteiskunta on yhä enemmän irtautunut konkreettisesta työstä ja maaseudusta. Meidän tehtävämme on pitää tämä yhteys elossa ja ymmärrettävänä.

Viinikkalalla on itselläänkin koskestuspinta aiheeseen. Hän on kasvanut maaseudulla ja osallistuu edelleen perheensä maatilan toimintaan.

– En ole yksi niistä, jotka halusivat pois pellolta – päinvastoin. Edelleen kun pääsen tekemään käsillä konkreettista työtä, se tuntuu hyvältä, hän naurahtaa.

Vaikka maatalous ja siihen käytettävät menetelmät ovat valovuosien päässä muinaisista menetelmistä, kannattaisi meidän joiltain osin ottaa oppia menneisyydestä.

– Vanhan maatalouden resurssitehokkuus ja tuhlailematon asenne pitäisi nykyäänkin ottaa vakavasti. Aiemmin ei haaskattu mitään – ja nyt, kun maailma on jälleen kriisien keskellä, sama asenne olisi jälleen arvokas.

Tulevaisuudessa Viinikkala toivoo, että museo onnistuisi tavoittamaan uusia yleisöjä – myös niitä, joille maatalous ei ole koskaan ollut henkilökohtainen asia.

– Toivon, että pystymme näyttämään, miten mennyt liittyy yhä meihin, emmekä ole siitä koskaan kokonaan irrallaan. Museokäynti voi muuttaa jotain pientä ihmisessä – antaa uuden ajatuksen tai uudenlaisen ymmärryksen, Viinikkala pohdiskelee.

Juulia Bernhardt