Alma-Sofia Miettinen, artisti Alma, on kiistatta menestynyt suomalainen poppari. Pamela Tolan ohjaama dokumentti Alma – Life must be beautiful sen sijaan ei vakuuta.

Dokumentti kuvaa Alman uraa viimeisen kymmenen vuoden ajalta, eli koko tähänastisen artistiuran. Lisäksi materiaalia on artistin varhaisilta vuosilta Alman kaksossiskon Anon kuvaamana.

Oma keskustelunsa on, onko tarpeen tehdä dokumenttia alle 30-vuotiaasta artistista, jonka ura on vielä pahasti kesken. 27-vuotiaana kuolleesta Amy Winehousesta tulee huhtikuussa elämäkertaelokuva Back to black. Se on paremmin perusteltu Winehousen ennenaikaisen kuoleman vuoksi.

Keskeinen kysymys, joka jää ilman vastausta, on, miksi Life must be beautiful piti julkaista juuri nyt. Se kattaa ensimmäiset kymmenen vuotta artistielämää, mutta minkäänlaista päätepistettä dokumentti ei oikeastaan saavuta.

Life must be beautifulin hengettömyys ei johdu Almasta. Iso ongelma on, että dokumentin draama rakentuu koronan ympärille. Alma suree sitä, kuinka hänen uransa junnaa paikallaan. Piti olla kiertämässä maailmaa ja promoamassa koronan keskellä ilmestynyttä debyyttialbumia.

Koronasta valittamisen nostaminen dokumentin draaman keskiöön tuntuu turhasta nillittämiseltä. Varsinkin kun huomioidaan se, että Miettisen elämässä olisi ollut aineksia aidonkin draaman ja paremman vaikeuksien kautta voittoon -tarinan rakentamiseen.

Miettisen kotiolot olivat haasteelliset, hän oli koulukiusattu ja Ano on hänelle monella tapaa hyvin tärkeä ihminen. Kaikkia näitä sivutaan ja käsitellään muutaman minuutin verran, mutta kunnon syventämistä aidosti kiinnostavien aiheiden kohdalla ei tapahdu. On liian kiire jatkaa eteenpäin.

Tämä toki saattaa kuvata dokumentin kohdetta, jolle on uransa aikana ehtinyt tapahtua jo suhteellisen paljon. Dokumentti piirtää Almasta myös kuvaa ihmisenä, jolla on vaikea pysähtyä ja olla tyytyväinen siihen, mitä hän on saavuttanut.

Sen Alma kameralle myöntääkin. Hänen elämässään nousut ovat korkeita ja laskut syviä.

Dokumentin kesto on reilut puolitoista tuntia. Sen jälkeen olo on hämmentynyt. Kokonaisuus on rakenteeltaan sekava. Pääsääntöisesti arkistopätkistä, joita on kuvattu omaksi iloksi ilman suunnitelmallisuutta, koottua dokumenttia pystyy kyllä seuraamaan, mutta hieman sekava kokonaisuudesta muodostuu.

Ehkä se sekavuus ja asiasta toiseen poukkoilu ovat asioita, jotka Almasta kertovaan dokumenttiin sopivat, mutta katsojan kannalta ratkaisu ei ole erityisen palkitseva.

Dokumentissa Alma toivoo itselleen vuosikymmenien pituista uraa. Jos se onnistuu, ehkä 30 vuoden kuluttua seuraa seuraava dokumentti.

Ilkka Lappi