Pääkaupunkiseudulla ilmestyvä suuri sanomalehti julkaisi viime viikolla jutun, jonka mukaan nuoriso on keksinyt tyystin uuden tavan puhua. Nykyään on kuulemma muotia, että niin pojat kuin tytötkin kutsuvat toisiaan ”äijiksi”. Hymähdin, myönnän, ja tunsin hetkisen aikaa olevani jäänne liitukaudelta.

Omat teinivuoteni ajoittuvat 1980–90-luvuille. Ainakin Turun seudulla poikaporukoissa ”äijä” oli yleistermi.

”Moi, mitä äijä?”

”Äijä on kauhee äijä!”

Ja sitä rataa. Yksi äijä murisi kesken juhannusgrillailunkin tyttöystävälleen, että: ”Äijä on syönyt mun kaikki salaatit!”.

Mutta niinhän se tapaa olla, että jokainen sukupolvi aloittaa ajanlaskun omasta syntymästään, jota ennen maailmassa ei ollut mitään muuta kuin mustavalkoisia valokuvia.

Kyseessä on yleismaailmallinen ilmiö. Kansainvälisen sanonnan mukaan ”jokainen sukupolvi kuvittelee aina keksineensä ensimmäisenä oraaliseksin”.

Vuosituhannen taitteessa äijä oli uinut elintarvikepuolella mainoskieleen. Markkinoiden tulisin sinappi oli äijäsinappia ja joka grillikioskilla oli ylisuuria äijäannoksia. Äijähän on iso ja nälkäinen, äijä syö ja juo loputtomasti, koska äijähän on kauhee äijä.

Marketin lihaosastolla silmiin osui sananmukaisesti pysäyttävä tuotos. Se oli valtavan kokoinen kasslerpötkö, jonka sisään oli rullattu pekonia ja juustoa.

Herkun nimi oli tottakai Äijätorpedo. Mikäpä muu. Torpedo suoraan äijän sydämeen.

Minua äijän käyttö on risonut koko aikuisiän. Äijään on leivottu sisään kaikki ne kielteiset yleistykset, joita miehiin kohdistetaan. Äijä on ronski renttu, joka syö ainoastaan tappavan tulista ja rasvaista ruokaa, juo kauheita määriä viinaa, nauraa kovaan ääneen rasvaisille jutuille eli äijähuumorille ja on tottakai sovinisti.

Onhan sitä sellaisiakin miehiä, mutta kenen mielestä tässä on jotain hauskaa?

No niin, olenpa nyt herkkähipiäinen. Moraalisäteilen niin kirkkaasti, että silmiä vihloo. Mikä se tämmöinen äijä on?

Ei yhtään mikään.

Teemu P. Peltola