Rahisevaa hiekkatietä pitkin pieni ikuisuus, lopulta navigaattori ohjaa kääntymään oikealle jonkun pihaan. Vastapäätä komeilee kuitenkin kyltti kunnostetusta Villivuoren luontopolusta. Olemme perillä.

Merimaskun aika hyvin tuntevana hämmästelen, etten ollut kuullutkaan Villivuoresta, joka kohoaa 60 metriä merenpinnan yläpuolella. Rymättylän puolella Taattistenjärveä sijaitseva jylhä kallioylänkö oli alkujaan saari, alle yhdeksän metrin korkuinen hyljeluoto.

Pronssikaudella sinne haudattiin vainajia, joista yhä muistuttavat huipun kiviröykkiöt. Villivuoren haudat ovat muinaismuistolain suojelemat, ja niiden vierestä aukeaa kymmenen hehtaarin luonnonsuojelualue.

Auto on jätetty väärään paikkaan, sillä tien vieressä oleva levenne on käytetty rakennusvälineiden lastaukseen. Merimasku-Seura on tehnyt ison työn Villivuoren luontopolun raivauksessa vuonna 2021, mutta selkeä merkintä parkkipaikalle olisi piste iin päälle.

Muut kyltit on tuplasti käveltävällä kilometrin polulla hyvin merkitty, eikä vandaaleja ole näköpiirissä. Toivottavasti ei lehtijutun jälkeenkään, sillä onhan käsittämätöntä olla aurinkoisen sunnuntain ainoa kulkija luontopolulla.

Alun tieosuuden jälkeen löytyvästä Villivuoren postilaatikon vieraskirjasta asia pitää tarkistaa. Samana päivänä retkellä on käynyt vain yksi seurue. Muutenkin kautta linjan voi todeta, ettei täällä ole ryysistä.

Erakkokin uskaltaa heittäytyä eväsretken kutsuun, kun riskinä ei ole ikeamainen tungos polkujen eroosiolla.

Postilaatikosta käännytään pöpelikköön, joka on sateen jäljiltä mutainen. Kannattaa siis käyttää muita kuin pyhäkenkiä polulla, joka kyllä nopeasti kuivuu ylös kiivetessä. Juuri alun ryteikkö on ollut se, jonka Merimasku-Seura on raivannut esiin poluksi. Samaisena vuonna Museovirasto tarkasti alkujaan 1971 inventoidun kulttuurikohteen.

Sammaleinen kalliometsä ammentaa rauhaa ja raikkautta, sekä sopivin välein infopläjäyksiä ympäröivästä luonnosta. Siirtolohkareiden lisäksi Villivuorelta voi bongata töyhtötiaisen, kehrääjän, palokärjen ja teeren.

Lintujen sijaan fokus on jo muinaishaudoissa, jotka odottavat jyrkän kalliopolun laella. Esteettömäksi ei Villivuorta voi sanoa, mutta keskivaikeaksi luonnehdittu keltaisilla palloilla merkitty reitti ei peruskunnolla ole vaikeasti edettävä.

Palleroporojäkälien ja jääkauden uurteiden ihailun jälkeen edessä siintää kaksi kiviröykkiöhautaa. Ne on ajoitettu pronssikaudelle, eli vuosien 1500–500 eaa välille, mutta täysin alkuperäisessä muodossaan ne eivät enää ole.

Löydöt ovat kiinnostaneet haudanryöstäjiä, ja osa kivistä löytyy kekojen ulkopuolelta kenties myös lasten leikkien seurauksena. Hautojen kivireunan arvellaan olevan alkuperäinen.

Maisemapaikka on oiva eväsretkelle, kunhan leiriytyy hautojen ulkopuolelle. Villivuoren laella tuulee kuitenkin navakasti, tämä kannattaa ehkä huomioida kesälläkin. Suomen ainoan kiveen uurretun jatulintarhan etsiminen unohtuu paahtopaistileivän lumossa, niin myös hektinen arki.

Katse piirtyy horisonttiin, jossa pilkehtii metsäinen meri ja Taattistenjärvi. Vaikkei Villivuori ilman hautoja erotukaan kovin vahvasti vaikkapa Muikunvuoresta tai muista rannikon kalliokohteista, on se silti hiljainen helmi saaristossa.

Villivuoren luontopolku alkaa osoitteesta Koverintie 330, vajaat viisi kilometriä Merimaskun kirkolta etelään.

Lähteet: Museoviraston kyppi.fi, Leena Tomanterä: Merimasku – muinaisjäännösten inventointi 1971, Wikipedia.

Eveliina Portnoj