Maapallon ylikulutuspäivä napsahti taas jo 30. heinäkuuta. Tuhlaavaisuus kuriin, kierrätys kunniaan ja – käyttöön! Jopa uusi EU-direktiivikin pyrkii materiaalisäästöihin, velvoittaen jopa korjaamiset pakollisiksi vaihtoehdoiksi uushankintojen sijaan.

Ekotori-aatekin rakentuu uskoakseni pitkälti, jos ei sitten kokonaan, tälle ideologialle. Uskoani vaan silloin tällöin koetellaan. Kuten jatkossa tässä nyt kerron.

Tapahtumapaikka: muuttopuuhissaan 4. syyskuuta hyörivän Ekotorin piha. Eräs asiakas oli pihalla huomannut ohi kulkiessaan hieman raolleen jääneen romulavan kannen raosta lavalle kipatun monenlaisia, täysin käyttökelpoisia, jopa tehdasuusia, käsityökaluja. Tuhlaamisvihageenien ohjaamana hän poimi lavalta muutaman. Ilkeät voisivat toki sanoa ahneuksissaan.

Silloin paikalle riensi henkilökuntaa edustava, keltaliivinen roudari, kertoen sen olevan rikos, varastamista. Asiakkaan muistutettua häntä Ekotorin sisimmästä tarkoitusperästä, hän alkoi perustella, että lavalle viety sulatettavaksi toimitettava tavara on Ekotorin omaisuutta ja sen siitä myöhemmin saamaa rahaa.

Asiakkaan kysyttyä mahdollisuutta kuulla hintoja ja maksaa poimimansa (pelastamansa) tavarat, sai hän asiakaspalvelukurssilta ilmeisesti armahdetulta roudarilta vastauksen: kanna sisään vaan hinnoitteluun ne ja maksa. Se kuitenkin olisi varmaan ollut roudarin tehtävänä jo aikaisemmin, ennen lavalle kärräystä. Tai viimeistään nyt. Mutta mikä lie syynä, ettei niin ollut tapahtunut. Ohjeistuksen puute, muuttokiire, väsymys, välinpitämättömyys, asiakkaan tölvimishalu, normaali perjantaistressi, ei osaa arvata ulkopuolinen.

Asiakas laski tavarat takaisin lavalle ja kas, Ekotorin sulattamokuorman hävikki oli näin torjuttu. Mutta miten mahtoi sen ideologian kansa käydä, molemmilla?

Jotakin kertonee sekin, että välittömästi asiakkaan poistuttua ryhdyttiin tarmokkaasti sulkemaan romulavan kantta, suojaamaan sisältöä ohikulkijoitten katseilta... eihän kaikkien tarvitse nähdä kaikkea.

Juhani Valtonen