Olin kolmen lapseni kanssa menossa poimimaan mustikoita metsään, jossa oli myös suosittu pururata. Lapset olivat kaikki alle kymmenvuotiaita. Metsäpolulla vastaamme kiirehti kaksi tuohtunutta täti-ihmistä, jotka halusivat varoittaa vaarasta. He olivat omin silmin nähneet polun poikki vipeltäneen valkoisen rotan ja ehdottivat, että poistumme välittömästi vaara-alueelta, etteivät lapset järkyty, jos rotta vielä näyttäytyy.

Lapset olivat uutisesta aivan innoissaan ja halusivat niin sanotusti jatkaa mustikoiden poimintaa, vaikka mahdollisuus valkoisen rotan näkemiseen vaikuttikin selvästi mustikoita suuremmalta kannustimelta.

Kun olimme aikamme poimineet ja nuorin alkoi väsyä, ehdotin kotiinlähtöä. Vanhin lapsista harhaili ympäriinsä ja sanoi tulevansa perässä. Aloin aavistaa, että jotakin on tapahtumassa.

Ei kauan kestänyt, kun takaamme kuului iloinen huikkaus: ”Katsokaa!”. Vanhin lapsista asteli reippaasti polulla perässämme ja hänen olkapäällään keikkui valkoinen rotta.

Voi sitä kauhunsekaisen ihastelun määrää, joka valtasi kaksi nuorimmaista. Äitinä en saanut aikaiseksi kuin järkyttyneen komennon laittaa eläin välittömästi maahan ja ajaa se matkoihinsa. Mutta lapsilla ei ollut aikomustakaan totella.

”Olin ihan rauhassa poimimassa mustikoita, kun se kiipesi olalleni. Joten se haluaa pois metsästä. Sitä ei tänne jätetä. Se on kesyrotta, yhdellä kaverillakin on, lapsi lateli määrätietoisena.

Nuorimmat sisarukset olivat luonnollisesti täysin samaa mieltä ja äitinä jäi alakynteen.

Patikoimme kotiin rottinemme. Jo matkalla vanhin oli nimennyt löytöeläimen Mikiksi, vaikka rotta olikin.

Perheen isä istui keittiössä ja jysäytti nyrkin pöytään, kun lopulta pääsi tilanteen tasalle lasten sekavan puheryöpyn tauottua.

– Ja tähän taloon ei oteta yhtään rottaa! Missäs meillä onkaan se vanha lintuhäkki, se voisi aluksi asua siellä, kuului isän kommentti kaikessa hämmentävässä ristiriitaisuudessaan.

Mikki asui päivän lintuhäkissä ja sen jälkeen arvolleen paremmin sopivassa asumuksessa. Se oli monta vuotta rakas perheenjäsen, jonka elämäntyyliin oli ilo tutustua.

Ja koska kukaan perheessä ei tiennyt mitään kesyrotista, niihin tutustuttiin Outi Salon kirjasta Kesyrotat: hoito ja käyttäytyminen (1992). Tutustuttiin myös Kesyrottayhdistystoimintaan ja löytöeläinsäädöksiin.

Mikin päätyminen metsään jäi arvoitukseksi. Ehkä joku kyllästyi lemmikkiinsä ja vei sen luontoon ajattelematta, ettei se siellä selviäisi.

Vaikka hyvinhän tälle rotalle kävi. Vasta aikojen päästä vanhin lapsi kertoi totuuden. Mikki ei suinkaan ollut kiivennyt omin päin hänen olalleen, vaan hän oli etsinyt sitä, kunnes ihme kyllä löysi ja nosti syliinsä.

Mikki ei pelännyt hänen kosketustaan, vaan ollut mielellään sylissä. Hän nosti sen sitten olalleen ja lähti tavoittamaan meitä.

Äitinä olin tunnustuksesta suunnattoman helpottunut. Olin monet kerrat käynyt mielessäni läpi tilannetta, jossa olisin kyykistynyt poimimaan mustikoita ja tuntisin jonkun kiipeävän selkääni pitkin. Olisin luultavasti huutanut ja juossut suin päin jonnekin, mihin tahansa pois tilanteesta.

Olin ihmetellyt ja ihaillut vahvahermoista lastani, suurta luonnonystävää, jota olalle kiipeävä rotta vain ihastutti. Eikä tunnustus yhtään vähentänyt ihailuani. Eläintenystävä on aina eläintenystävä, vaikka olisi etukäteen saanutkin pientä ennakkotietoa siitä mitä voi olla odotettavissa.

Kun Mikki oli siirtynyt autuaammille nakertelumaille, nuorimmainen halusi myös kesyrotan ja sai niitä peräti kaksi. Hän antoi veljeksille nimet Hans ja Swennu. Ja niin jatkettiin perhe-elämää kesyrottien kanssa.

Merja Marjamäki