Kun Karin Ehrnrooth kirjoitti ensimmäistä romaaniaan Vinoon varttunut tyttö, hänellä oli runsaudenpula. Materiaalia oli valtavasti.

– Silloin päädyimme kustannustoimittajani kanssa siihen, että jaetaan materiaali. Olisihan kaiken saanut samaankin kirjaan tiivistettyä, mutta jakaminen tuntui luontevalta, Ehrnrooth toteaa.

Hänen toinen kirjansa Hamburg blues jatkaa tavallaan ensimmäisen kirjan tarinaa. Vinoon varttunut tyttö kertoi äitinsä varjossa kasvavasta tytöstä. Hamburg bluesissa nuori nainen lähtee Hampuriin etsimään suuntaa elämälleen uusista ympyröistä.

Ehrnrooth korostaa, että molemmat kirjat ovat romaaneja, vaikka Vinoon varttunutta tyttöä ehdittiin jo tulkita dokumentiksi Ehrnroothin omasta lapsuudesta. Kirjailijan mukaan kyse ei ole kuitenkaan suorasta oman elämän dokumentoinnista, vaikka luonnollisesti piirteitä omasta elämästä onkin mukana.

– Molemmat kirjat olen romaaneina kirjoittanut. Se on ollut kirjailijan intentioni. Tämä on ikään kuin sisarteos ensimmäiselle kirjalleni, hän luonnehtii.

Hampurissa asuvalla Ehrnroothilla on Suomessa sukunimensäkin vuoksi tietty maine. Yli 30 vuoden Saksassa vietetyn vuoden aikana Hampuri on tullut läheiseksi kaupungiksi. Hamburg bluesissa nimensä mukaisesti Hampurilla on iso rooli.

– Minulla on vankka saksalainen sukuperinne, mutta siellä minua on luonnehdittu suomalaiseksi. Ulkomaalaisena siellä olen liikkunut myös piireissä, joissa on ympäri maailmaa tulleita ihmisiä, Ehrnrooth sanoo.

Miljoonakaupungin vilinässä Ehrnrooth on myös löytänyt vapauden jollaista Suomessa on vaikea saada.

– Saksassa voin esimerkiksi käydä gallerioissa ja keskustella taiteesta eri lähtökohdista kuin Suomessa. Suomessa tosin nimeni tuo todennäköisesti hieman enemmän julkisuutta kirjalle. Täällä minulla on tietty maine, hän pohtii.

Ehrnrooth on Suomessa törmännyt myös siihen, että hänet edesmenneen kenraali Adolf Ehrnroothin tyttärenä työnnetään yhteen lokeroon, johon taide ei mahdu. Hän kuitenkin on täysiverinen taiteilija, joka kirjoittamisen lisäksi muun muassa piirtää ja suunnittelee koruja. Kirjoittajan uran ensiaskeleet olivat samankaltaisia kuin monella muullakin kirjailijalla.

– Kirjoittaminen sujui jo aikanaan Kakskerran kansakoulussa. Se on vanha asia, jolla ei ole sukuni kanssa mitään tekemistä, mutta silti harva siitä tietää. Yksi ensimmäisistä kouluaineistani kertoi kotini hiukan jäykähköistäkin huonekaluista. Päivällä ne olivat tavallisia huonekaluja, jotka heräsivät yöllä rupattelemaan. Ainakin pöydällä oli ongelmia neiti kaapin kanssa.

– Sain siitä hyvän arvosanan ja muutkin tuntuivat tykkäävän tarinasta. Ennen kuin oikeastaan huomasinkaan, istuin pöydän ääressä kirjoittamassa kertomuksia, hän muistelee.