Lapsuudenkotini pihanurmi kätki sisäänsä polttavan salaisuuden. Se ryömi päivänvaloon aina alkukesän lämpiminä päivinä, jolloin lämpömittari kiipesi yli parinkymmenen asteen. Isäni unohti tämän vitsauksen olemassaolon joka talvi, ja kävi kesän korvalla aina paidatta pihanurmelle loikoilemaan. Jonkin aikaa köllöteltyään ja pomppasi karjaisten pystyyn ja alkoi säntäillä ympäri pihaa, kroppa polttavia kusiaisia täynnä.

Näiden kuparinpunertavien pikku paholaisten virallinen nimi on sattuvasti viholainen (Myrmica). Muurahaisista nämä kiusankappaleet eroavat siten, että siinä missä muurahaiset rouskaisevat ihmislihaa pikku leuoillaan, on viholaisilla peräpäässään myrkkypistin. Siksi sen isku sattuu niin paljon enemmän ja polttelee ihon alla pitkään.

Kyllä isäukko niitä pirulaisia koitti hävittääkin kaikenlaisin konstein, mutta tuloksetta. Joka kesä nähtiin pihalla huutosäntäilynäytelmä aina uudelleen.

Muutin kymmenisen vuotta sitten perheineni takaisin lapsuudenkotiini. Oli helppo todeta, ettei nurmen alla sykkivä pahuus ollut poissa, vaan sitävastoin ehkä jopa voimistunut. Kusiaisia suorastaan parveili kaikkialla.

Pihalle oli päässyt kasvamaan melkoisen runsaasti puustoa, jota harvennettiin heti ensimmäisenä talvena. Isosta tammesta ja männystä säästettiin pihamaalle useampikin komea runkopölli. Niillä olikin vaikka mitä käyttöä. Kukkaruukkujen alustana, grilliritilän puhdistuksessa, pikku klapien pilkkomisessa ja saattoihan niille istahtaakin.

Kusiaisongelmaa yritettiin ratkoa muun muassa asentamalla pihanurmelle aluskankaan päälle puisista laatoista koottu ”pihaparketti”. Hieman se auttoikin asiaa, mutta varpaat saivat polttavia iskuja siitä huolimatta.

Vuosien vieriessä tapahtui ihme. Viholaisten määrä alkoi rajusti vähentyä. Oli useampia kesiä, joina en saanut yhtäkään pistosta ja koirakin makaili nurmella kesät tyytyväisenä. Pähkäilin, että mikäköhän homma tämä nyt on. Tyyntäkö vain myrskyn edellä?

Mysteeri selvisi muutama viikko sitten, kun rouva oli sitä mieltä, että kymmenisen vuotta pihalla lahonneet pöllit on aika kuskata jäteasemalle. Suurimmat niistä olivat niin painavia, että niitä piti hieman moottorisahalla paloitella, jotta ne sai kammetuksi peräkärryyn.

Saha käyntiin ja – bingo! Pöllit suorastaan kuhisivat viholaisia. Sinnehän ne olivat nurmen alta muuttaneet. Internet kertoi, että puupölli on viholaisen kaltaisille vitsauksille suorastaan paratiisi. Tätä en ollut tajunnut.

Pöllit on nyt kuskattu pois. Goodbye, kusiaiset! Toivottavasti emme enää tapaa.

Teemu P. Peltola