On olemassa laitteita, jotka kuljettavat sinut paikasta A paikkaan B. Ja sitten on funikulaari, joka lupaa saman – mutta lisää matkaan pienen jännityksen siitä, tapahtuuko siirtymä tänään vai vasta huomenna. Yksi asia on kuitenkin varmaa. Kyydissä on vitsiniekka. Kumpi oikeastaan on kuuluisampaa Kakolassa, funikulaari vai sen ympärillä kiertävät samat klassikkovitsit? “Saas nähdä päästäänkö perille”. “No niin, kokeillaas tätä JUMIkulaaria…”. “Kyllä täältä viimeistään palokunnan avulla pääsee ulos.”

Kakolassa asuessa oppii nopeasti yhden asian: funikulaari ei ole pelkkä kulkuväline, vaan yhteisöllinen koe. Kunhan kuluneista vitseistä päästään eteenpäin, ensimmäinen ohjelmanumero on sensori. Sen kanssa ei neuvotella. Liian lähellä seisominen ei tee sinusta tehokasta matkustajaa, vaan ovien kiinni menemisen esteen. Ja silti juuri siihen kohtaan ihmiset päätyvät, aivan kuin vetovoima olisi vahvempi kuin logiikka. Siinä hetkessä oppii nopeasti nöyryyden: sinä et ohjaa ovea, ovi ohjaa sinua. Tai jos ovi ei ohjaa, niin kyllä joku vieressä oleva ohjaa.

Toinen ohjelmanumero on nappi. Vaikka ovet olisivat jo sulkeutumassa, hissin ulkopuolelle jäänyt ihminen löytää itsestään pienen toivon kipinän – ja painaa vielä kerran. Ja vielä muutaman kerran. Silloin tapahtuu funikulaarin erityisin hetki: ovet alkavat elää omaa elämäänsä. Ne aukeavat, sulkeutuvat ja aukeavat uudelleen. Kukaan ei enää tiedä, ollaanko lähdössä vai palaamassa lähtöruutuun. Joku katsoo lattiaa, joku toista ihmistä, kukaan ei katso syyllistä, vaikka kaikki tietävät mistä se alkoi. Lopulta ovet sulkeutuvat. Tai eivät sulkeudu. Ja matka alkaa. Tai ei ala.

Mutta joka tapauksessa: tässä seuraa kesän huviajelijoille funikulaarin etikettiopas. Älä paina nappia kuin kerran. Älä seiso sensorin edessä. Ja muista kertoa vitsi. Se ei auta, mutta kuuluu ilmeisesti asiaan.

Henriikka Fingerborg